Marcel Dzama: Tonight We Dance

Kävin viime viikonloppuna Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Marcel Dzaman näyttelyn Tonigt We Dance. Näyttely oli todella vaikuttava – ihan joka päivä ei näe näin pitkälle hiottua kuvallista ilmaisua. Ihastuin myös teosten tematiikkaan siinä määrin, että intouduin kokeilemaan siipiäni taidekritiikin kirjoittamisessa. Tekstilaji on itselleni aivan uusi tuttavuus, joten saapa nähdä mitä tästä tulee. Kriitikko valmistautuu siis itsekin ottamaan vastaan kritiikkiä XD

Tätä nykyä New Yorkissa asusteleva Marcel Dzama, on kanadalaissyntyinen taiteilija, joka tunnetaan erityisesti hänen eläin- ja ihmisaiheisista muste- ja vesivärimaalauksistaan sekä kolmiulotteisista asetelmistaan (dioraamoista). Tonigt We Dance -näyttely kerää tanssiaiheen ympärille taiteilijan uutta ja vanhaa tuotantoa. Arsenaalista löytyy lähes kaikki kuvataiteen muodot – esillä on maalauksia, piirroksia, veistoksia, installaatioita ja videoteoksia.

Dzaman teoksissa toistuvat typistetyllä ja maanläheisellä väripaletilla maalatut teatraaliset tanssikohtaukset. Maalatuilla – ja dioramojen rakennetuilla – esiintymislavoilla tanssii joukoittain kummallisia hahmoja: ihmisiä, eläimiä, satuhahmoja ja kaikkien edellä mainittujen erilaisia yhdistelmiä. Tunnelma teoksissa on surrealistinen. Tanssin reaalinen näyttämö törmää alitajunnasta nouseviin koomisiin, seksuaalisiin ja väkivaltaisiinkin impulsseihin. Uni ja valvetila sekoittuvat toisiinsa saumattomaksi jatkumoksi.

Marcel Dzama, I’ll make the moon come up three hours late, 2019. Guassi, vesiväri, muste ja grafiittikynä paperille, 97,6 x 126,8 cm. Courtesy the artist and Sies + Höke, Düsseldorf. Kuva: Simon Vogel, Cologne © Marcel Dzama

Tanssi ei lakkaa milloinkaan

 

Ehkä silmiin pistävintä – ja ainakin toistuvinta – Dzaman teoksissa ovat pallokuosiin sonnustautuneet tanssijat, joita nähdään kaikkialla näyttelyssä. Taiteilijan tavaramerkiksi muodostuneet hahmot lainaavat ideaansa Francis Picabian 20-luvun avantgardistisista balettiasuista. Nämä pallokuvioiset tanssijat luovat Dzaman teoksiin eräänlaisen taustaelementin – suuren kasvottoman massan, jonka keskiössä tärkeämmät hahmot pääsevät loistamaan. Lisäksi taustamassan synkronoitu elehdintä muodostaa teoksiin koreografioita ja liikettä. Mikään ei pysy paikallaan, koko ajan tapahtuu jotakin. Tanssi ei odota ketään, ei edes katsojaa.

Marcel Dzaman teoksista välittyy kauttaaltaan voimakas tapahtumisen tuntu – meneillään on koko ajan jotain spektaakkelimaista. Perinteisten tanssimanöövereiden ohella näyttämöllä nähdään miekkailua, syleilyä ja ilakointia – välillä taas ammutaan lepakoita taivaalta tai teloitetaan ihmisiä. Teokset pursuavat viittauksia moneen suuntaan – läsnä ovat viime vuosikymmenten poliittisesti ja taidehistoriallisesti merkittävät tapahtumat. Vaikutteita on otettu aina Kiinan vallankumouksen kuvastosta modernin taiteen merkkipaaluihin. Toisaalta karnevaalimaiset hahmot ja toistuvasti töissä vierailevat shakkinappulat toimivat edellä mainitun historian sadunomaisena paralleelina – taistellen ja taiteillen oman maailmansa logiikan mukaisesti.

Ilmassa leijuu monenlaisia jännitteitä: innostusta, erotiikkaa, mustaa huumoria, angstia – jopa suoranaista kauhua. Tanssijoiden välissä liikkuu erilaisia eläinpäisiä ihmisiä, yhdellä tanssijalla on sikiö päänsä paikalla, yhtäkkiä ihmismassan seassa vilahtaa fallos – lopulta lattialla lojuu ihmisen irtileikattu pää. Kaikki istuu kuitenkin kummallisesti kuvaan – kukaan tanssijoistakaan ei pysähdy ihmettelemään heitä ympäröiviä tapahtumia. En voi välttää assosiaatiota antiikin orgioihin. Ihmiset vaikuttavat miltei turtuneilta, ja kuitenkin he heittäytyvät täysillä mukaan. Myöskään tanssi ei lakkaa missään vaiheessa. Se jatkuu, ”vaikka” – tai oikeammin ”koska” – läsnä on koko ihmistunteiden kirjo.

Elämän ja kuoleman välinen kamppailu

 

Viittaukset tanssiin eivät ole Dzamalle uusi keksintö. Ensimmäiset tanssijat ilmestyivät hänen töihinsä jo 2000-luvun puolivälissä Dzaman muuttaessa New Yorkiin. Suurkaupungin ihmispaljous tuntui taiteilijasta aluksi ahdistavalta, mutta sitten hän alkoi näkemään vilinässä toistuvia kaavoja ja koreografioita. Myöhemmin vuonna 2016 Dzaman tanssiaihe koki kliimaksinsa, kun hän pääsi toteuttamaan yhteisprojektin New York City Ballet’n kanssa. Tuolloin Dzama suunnitteli sekä lavastuksen että puvut balettiin The Most Incredible Thing.

Tanssin rooli Dzaman taiteessa on moniselitteinen. Ensinnäkin tanssi on kaikista taiteenlajeista kehollisinta. Dzama on oivaltanut, kuinka helposti kuvataitelija pääsee kiinni kehollisuuden kokemukseen tanssiaiheen kautta. Tanssi merkitsee Dzamalle kuitenkin paljon enemmänkin. Se tuntuu olevan hänelle jonkinlainen elämän vertauskuva – kehystarina tai punainen lanka, johon ihmisen koko universumi kaikkine kummallisine kiemuroineen voidaan ripustaa. Tanssinäyttämöllä huumori ja ironia saavat elää rinta rinnan fundamentalismin ja eksistentiaalisen tuskan kanssa. Kaikki elämän osa-alueet syntymästä kuolemaan mahtuvat mukaan.

Elämän ohella tanssiaihe taipuu Dzaman käsissä myös kuoleman käsittelemiseen. Dzaman pienillä esityslavoilla nähdään toistuvasti allegorinen tanssi kuoleman kanssa – tanssimme joukolla kohti kuolemaa. Keskiajalta lähtöisin oleva ”kuoleman tanssi” -teema käsittelee ihmisten tasa-arvoisuutta kuoleman edessä. Voimme ilakoida tai vastustaa kuolemaa, voimme valmistautua siihen tai yrittää unohtaa sen, voimme olla näytelmän pääroolissa tai pelkkää taustamassaa – lopulta kuitenkin yksi asia on varmaa: olemme kaikki yhdenvertaisia kuoleman edessä. Kukaan ei voi paeta kuolemaa.

Näyttämö katsomisen kohteena

 

Toinen temaattisesti kiinnostava elementti Dzaman töissä on niiden taustana toimiva esiintymislava. Se, että hahmot asetetaan toistuvasti estradille tai pieneen ikkunalliseen laatikkoon, alleviivaa voimakkaasti ajatusta näytillä olemisesta. Hahmoja katsellaan – sekä kuvitteellisessa balettiesityksessä, että museon suojalasin takaa. Paikoittain tämä jopa vieraannuttaa katsojaa.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, mitä taiteilija yrittää sanoa näyttämömiljööllään. Mitä näyttämö oikestaan symboloi hänelle? Tähän ei tietenkään ole olemassa yhtä vastausta. Dzaman ilmaisu on äärimmäisen monikerroksista. Hän viljelee niin kevyen oloisesti viittauksia historiaan, että pelkään yksinkertaisten tulkintojen tekevän väkivaltaa hänen töilleen. Muutama perusvire tuntuu kuitenkin melko selvältä. Näemme näyttämöllä ihmisen – sekä yksilön, että yhteiskunnan tasolla. Toisaalta näyttämö on  “näytillä” – joku katselee koko ajan. Pohdin, missä määrin tanssijat itse ymmärtävät tämän? Tanssivatko he osansa säntillisesti loppuun saakka rooleihinsa uponneina, vai huomaavatko he olevansa näyttämöllä?

Marcel Dzama, Behind the curtain, 2015. Muste, vesiväri, öljy, lehtikulta, grafiittikynä ja kollaasi paperille, 56,5 x 77,8 cm. Courtesy the artist and David Zwirner © Marcel Dzama

Dzaman dioramojen paperista irtileikatut tanssijat kysyvät samaa kysymystä. Nämä silhuettimaiset hahmot ovat kuin ihmisenmuotoisia kulisseja. Yksilö ja persoona on litistetty paperin ohuiksi siivuiksi. Voiko kukaan elää tällaisena kulissina huomaamatta asian todellista laitaa? Luulen, että Dzaman vastaus asiaan on sekä “kyllä” ja “ei”. Kaikki on rakennettu niin, että asian huomaa vain, jos tapahtumia katsoo sivusta. Samalla kuitenkin uskon, että näyttämön edessä avautuva tyhjyys voi johdattaa tanssijan loppujen lopuksi totuuden jäljille: elämä on pelkkä näytös ennen kuolemaa. 

Kun sanon ”pelkkä”, en tarkoita vähätellä elämän arvoa – en myöskään usko tämän olevan taiteilijan tarkoitus. Tarkoitan, että tanssijoiden kohonnut tietoisuus yksinkertaisesti keventää tunnelmaa – mukaan tulee pisara determinoidun elämän tuomaa leikkisyyttä. Jos esityksen draamallinen kaari on joka tapauksessa aina sama, miksi murehtia turhia? Eikö silloin olisi mukavinta vain nauttia kyydistä ja tanssia show loppuun. Paitsi tietysti: jos niin ei ole kirjoitettu rooliin.

Kuka sitten Dzaman tanssinäytöksiä tarkkailee? Keitä katsomossa istuu? Kuka ymmärtää, että kyseessä on vain näytös? Tavoitan tässäkin useampia tulkinnan tasoja. Mikäli tanssijat todella ymmärtävät oman tilanteensa, ehkä näyttämöön ei edes tarvita katsojia – kaikki on vain elämänmittaista kenraaliharjoitusta. Tällöin katsomo toimii ikään kuin tietoisuuden peilinä – se toteuttaa funktionsa kun tanssija herää unestaan. Tämä on yksi tulkinta. Yhtä hyvin näyttämössä voi istua itse jumala partaansa nauraen. Tai ehkä katsojana on museossa kiertävä taiteenystävä, joka samalla oivaltaa oman katsojuutensa. Kuka tietää? Paradoksaalisesti, asia jää lopulta katsojan itsensä päätettäväksi.

Riitasoinnut rikastavat ilmaisua

 

Tonight We Dance on vaikuttava kokemus sekä visuaalisesti, että temaattisesti. Teknisesti taideteokset – varsinkin piirrokset ja maalaukset – ovat nerokkaita. Dzaman yhdistelee taitavasti eri aikakausien vaikutteita pysyen silti koko ajan uskollisena omalle tyylilleen. Hän muistuttaa minua ilmiöstä joka on varsin yleinen vaate- ja sisustusmuodin puolella. Kuvataiteen kentällä tällainen aikakausien kerrostaminen on kuitenkin huomattavasti harvinaisempaa. Ehkä siksi, että se vaatii valtavasti omistautumista ja oman kaanonin tarkkaa tuntemista. Dzama on kuitenkin läksynsä tehnyt. Nähtävissä on vaikutteita aina Hieronymus Boschista Francisco Goyaan ja yhä edelleen Marcel Duchampiin.

Myös värien käyttö – joka on itselleni äärimmäisen tärkeää kuvataiteessa – on tiukasti hallinnassa alusta loppuun. Itse pidän yleensä paljon rikkaammista väriharmoniosta, mutta myönnän Dzaman onnistuneen vähävärisellä paletillaan hienosti. Tämä valinta myös tasapainottaa teoksia. Se luo tyylien sekamelskaan yhtenäisyyttä, joka pitää paketin kasassa.

Tematiikan osalta Dzama onnistuu vähintäänkin yhtä hyvin. Tanssikohtausten symboliikka ei tunnu pakotetulta, mutta taiteilijan viesti ei myöskään jää liian avoimeksi tai hämäräksi. Hänen ilmaisunsa on kerroksellista ja siitä huokuu aiheen käsittelemisen kypsyys. Silti hän ei syyllisty liialliseen varovaisuuteen sensuroimalla tekemisiään liikaa. Hän antaa intuition aina välillä heittää sekaan yllätyksiä – riitasointuja. Tämä tuo hänen taiteeseensa syvyyttä ja pitää yllä katsojan mielenkiintoa. Ilman tanssijoiden joukossa harhailevia eläimiä tai anakronistisia tyyliseikkoja teokset voisivat olla tylsiä. Minä ainakin kaipaan sekaan riitasointuja – ne pakottavat minut alati kyseenalaistamaan omaa tulkintaani.

Itselleni näyttelyn tematiikka oli ehkä jopa sen visuaalista ilmettä kiehtovampi. Taideteokset tavoittavat käsittämättömän terävästi ihmiselon ytimessä olevan ristiriidan: ”tietää olevansa elossa” tarkoittaa väistämättä myös ”tietää kuolevansa”. Elämä ja kuolema – samoin kuin ilo ja suru – kuuluvat yhteen kuin kolikon kaksi puolta. Emme voi valita toista ilman toista. Ja kuitenkin kaiken jälkeen minusta tuntuu, että Dzama painottaa taiteessaan enemmän ensimmäistä: elämää, liikettä, syntymistä – luomisen iloa.

Marcel Dzaman näyttely Tonight We Dance on nähtävissä Sara Hildenin taidemuseossa 23.1.2022 asti. Käykää tutustumassa ja tekemässä omia tulkintojanne!

Marcel Dzama, The flowers have horns and devil has thorns, 2014. Vesiväri, guassi ja grafiittikynä paperille, 42,9 x 71,1 cm. Courtesy the artist and David Zwirner © Marcel Dzama

Visual Sidetrack on kuvataiteellisen työni sivutuotteena syntynyt blogi, jossa kerron taidemaalarin arjesta ja kirjoitan taiteilijaa mietityttävistä asioista. Toisaalta blogi on sivuraide, jolla harhailen aika ajoin kaikenlaisen filosofisen pohdinnan parissa – joskus silloinkin kun minun pitäisi oikeasti olla
maalaamassa.

Viimeisimmät kirjoitukset

Seuraa minua somessa

Tilaa uutiskirjeeni

Tilaa uutiskirjeeni

Uutiskirjeeni tilaajana saat tietoa mm. tulevista näyttelyistä, uusista tauluista ja blogikirjoituksistani.